Jotta se olisi oikeudenmukaista, kaikkien on läpäistävä sama testi: Aloittakaa kiipeämällä tuohon puuhun.

(Kuva Internet)

Koulu on tarkoitettu kaikille oppilaille, joiden katsotaan normaalisti pystyvän siihen. Erityisesti peruskoulun on tarkoitus antaa kaikille oppilaille samat mahdollisuudet asuinpaikasta tai sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Oppilaan hyväksyminen normaaliksi ja siten peruskoulukelvolliseksi ei tarkoita, että kaikilla oppilailla olisi samat mahdollisuudet selviytyä koulusta. Siksi koulujärjestelmään on rakennettu kattava erityisopetusohjelma.

Jossfolkin väitöskirja epänormaalien opetuksesta 

Väitöskirjassaan epänormaalin koulutuksen kehittämisesta Suomeen K.G. Jossfolk painottaa, että ne termit joita käytettiin henkilöistä, oppilaista, jotka poikkeavat normeista, ovat vaihdelleet eri aikoina sekä sisällöltään että nimeltään. Täten termi “idiootti” antiikin Kreikassa tarkoitti yksinkertaisesti “yksityishenkilöä” (Jossfolk, 34), mutta nykypäivän kielessä se on saanut aivan toisenlaisen, äärimmäisen halventavan merkityksen.

Alun perin epänormaalien koulutus tarkoitti kaikkia köyhiä lapsia, jotka eivät tulleet koulutetuista perheistä, joten heiltä puuttui yhteiskunnan tavoiteltaviksi katsomat koulutusmallit. Erityisen suurissa vaikeuksissa olevien lasten katsottiin pitkään saaneen niitä vanhempiensa vakavien syntien seurauksena. Darwinin teorioilla oli haitallinen vaikutus henkisesti vammaisten koulutuksen kehitykseen, ja sterilointilakeja säädettiin 1900-luvun alussa useissa maissa,  Suomessakin (Jossfolk 2001, 68).

Näiden näkemysten ohella Ranskan vallankumouksen iskulauseet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä johtivat 1800-luvulla humanistiseen ja filantrooppiseen näkemykseen kaikkien ihmisten perusoikeuksista, lääkärivalan velvollisuudesta kohdella kaikkia potilaita tasapuolisesti ja lopuksi YK: n ihmisoikeuksien julistukseen, johon sisältyvät myös normaaleista poikkeavat.

Käsitteille on annettu uutta sisältöä

Aivan kuten termi idiootti on muuttanut merkitystään, käsitteet, kuten kuurot, sokeat, vammaiset ja vähä-älyiset, ovat kehittyneet ja saaneet uuden merkityksen prosessin aikana, kun erotellaan normaalista poikkeavat oppilaat. Nykypäivän yhteiskunnassa prosessi on jatkunut niin, että puhumme erilaisista kirjainyhdistelmistä ja erityyppisistä psyykkisistä poikkeamista. Aikaisemmin ei pystytty edes erottamaan heikentynyttä älyllistä kykyä, kuuroutta tai mielisairautta, vaan nähtiin kaikki heikentyneenä älyllisenä kykynä. Epilepsiakin koettiin myös mielenterveyden häiriöksi.

Poikkeavat lapset olivat yleensä ainutlaatuisia paikallisyhteisössään, minkä vuoksi heitä pidettiin häpeänä, joka oli piilotettava pois. Siksi ei ollut helppoa saada tietoa kuurojen, sokeiden tai muuten vammaisten lasten lukumäärästä. Meillä on tietoja lähinnä erityiskouluissa käyneiden lasten määrästä, mutta piilossa olevat luvut ovat voineet olla suuria.

Ennen sokeiden koulun perustamista Helsinkiin papistoa pyydettiin laskemaan sokeiden lasten lukumäärä Suomessa. Tulokset osoittivat, että 7-18-vuotiaista sokeita lapsia olisi Suomessa 255. Huolimatta siitä, että opetus ja toimeentulo olivat ilmaisia, ensimmäisenä vuonna ilmoittautui vain yksi oppilas, joka oli jo käynyt pari vuotta Tukholman Manilla-nimisessä sokeainkoulussa. Vasta seitsemäntenä lukuvuonna oppilaiden määrä saavutti määrätyn 12 oppilasta. (Jossfolk 2001, 89 – 91). Kun Kuopioon perustettiin kuurojen koulu, käytettävissä olevat tilastot osoittivat, että tuomiokapitulissa kuurojen ja vähä-älyisten määrä vuonna 1848 olisi ollut 115 mikä oli huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin oli tiedetty. Lundbergin yksityisessä idioottilaitoksessa Pedersöressä kävi pian ilmi, että sielläkin oli niin suuri tarve, että tilat eivät enää riittäneet ja laitoksen oli muutettava Pietarsaareen. Lukuvuonna 1887 – 88 oppilaitoksessa oli jo 36 oppilasta. Tutkimus 1800-luvun lopussa osoitti, että maassa oli jopa 1 222 vähä-älyistä lasta.

Useat kokeet osoittivat, että vaikka sokeita ei voida opettaa näkemään eikä kuuroja kuulemaan, nämä puutteet voidaan korvata hyvin pitkälti erilaisilla menetelmillä, kuten pistekirjoituksella, huulilta lukemisella ja viittomakielellä, mutta se vaatii sitoutuneita ja kekseliäitä opettajia. Myös vähä-älyisillä oli hyviä mahdollisuuksia sopeutua yhteiskuntaan. Väitetään, että monta kertaa saa kuulla sosiaalisen totuuden nimenomaan “hullujen” suusta. Niinpä Lundbergin idioottilaitoksen tavoitteena sanottiin olevan poistaa esteet, jotka haittaavat lapsen kehitystä ja “siltä osin kuin se voi tapahtua sopivan valmisteluajan jälkeen, kehittää sitä siihen pisteeseen asti, että lapsen jatko-opetus voi tapahtua tavallisessa koulussa …” (Jossfolk 2001, 88 – 124).

Aikaisemmin lähdettiin siitä, että epänormaalit oppilaat sijoitetaan erilleen normaaleista oppilaista omiin luokkiinsa ja kouluihinsa, jotta he eivät häiritsisi normaalien oppilaiden opetusta esim. viemällä opettajan aikaa. Noin 1980-luvulla tapahtui paradigman muutos, joka siirsi painopisteen poikkeavien oppilaiden tarpeisiin, mikä tulkittiin siten, että heitä integroitiin mahdollisimman paljon normaalien oppilaiden joukkoon jotta saataisiin normaalit roolimallit heidän käyttäytymiselleen. Selvästi poikkeavien oppilaiden määrä oli samalla vähentynyt, kun terveydenhuoltojärjestelmä toimi paremmin siten, että tuli vähemmän sokeita, kuuroja ja vammaisia lapsia.

Myös epänormaalien luokkien ja koulujen määrä väheni. Siten 2000-luvun alussa esimerkiksi ruotsikielinen Kuurojen koulu Porvoossa lopetettiin oppilaspulan vuoksi. Samaan aikaan integroidun erityisopetuksen tarve lisääntyi melkein räjähdysmäisesti, ja siihen puututtiin palkkaamalla koulunavustajia yksittäisille opiskelijoille tai kokonaisille luokille. Heillä oli kuitenkin suhteellisen pinnallinen koulutus verrattuna varsinaisiin erityisopettajiin.

Mitkä oppilaat ovat poikkeavia

Vuosina 2001 – 2010  perusteet ottaa tai siirtää oppilasta erityisopetukseen olivat seuraavat:

1. Vaikea kehityksen viivästyminen.

Erityisen oppilaan hyväksymisen tai siirtämisen perusta on ollut kohtalainen, vaikea tai erittäin vaikea viivästys opiskelijan kehityksessä. Oppilaan kurssit ovat aina osittain tai kokonaan yksilöllisiä.

2. Lievä kehitysviive.
3. Eriasteiset aivotoiminnan häiriöt, liikkumisvaikeudet tai vastaavat, kuten neurologinen vamma tai kehityshäiriö, mm. ADHD tai liikkumisvaikeus, kuten CP-oireyhtymä.
4. Tunne-elämän häiriöt tai sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet.
5. Autismiin tai Aspergerin oireyhtymään liittyvät oppimisvaikeudet.
6. Oppimisvaikeuksia, jotka johtuvat häiriöistä kielikyvyn kehityksessä (dysfasia).
7. Näkövamma.
8. Kuulovamma.
9. Muu kuin edellä mainittu syy.

Keväällä 2020 joka viides oppilas (20,1% = 65 200 oppilasta) sai tehostettua tai erityistä tukea.  8,5%  (lähes 50 000) kaikista peruskoulun oppilaista sai erityistukea. Erityistukea saavien oppilaiden osuus kasvoi 0,4% lukuvuodessa, mikä osoittaa erityisen koulutuksen jatkossakin olevan suuri haaste. (Tilastokeskuksen koulutustilastot) Opetushallitus on keskittänyt tukensa poikkeaville oppilaille perustamalla Valteri-koulun, jonka tarkoituksena on tukea lähikouluperiaatetta tarjoamalla erilaisia ​​palveluja koko maassa yleiseen, vahvistettuun ja erityiseen tukeen (valteri.fi).

Osittain unohdettu haaste on se, että normaaliksi katsottujen oppilaiden kesken, joilla on erilaisia ​​lieviä häiriöitä, on kasvava psyykkisen tuen tarve.

Historialliselta kannalta koulujärjestelmä on ehkä nyt vastaavassa tilanteessa kuin 1800-luvun puolivälissä. Silloin oli paljon kuuroja, sokeita ja vammaisia. Parantuneella terveydenhuollolla ja elintasolla yhteiskunta on sittemmin pystynyt vähentämään merkittävästi näitä ryhmiä. Nyt on kasvamassa muita oppilasyhmiä, joilla on erityyppisiä vaikeuksia.

Näiden ryhmien koon kartoitus on ilmeisesti puutteellinen, ja haaste on suurempi kuin mitä päättäjät ja viranomaiset kustannussyistä haluavat myöntää. Epäilen, että syy siihen, miksi nämä ryhmät nyt kasvavat nopeasti, on muun muassa räjähtävästi lisääntyvät aistinvaraiset vaikutelmat, paljon ruutuaikaa, rajallinen hyötyliikunta ja yleensä kaoottinen maailmankuva, joka sekoittaa ​​tosiasioihin perustuvia, kuvitteellisia ja valheellisia tietoja. Siellä on helppo eksyä etsiessään omaa paikkansa yhteiskunnassa.

Saattaa olla olemassa yhteys terveen sielun ja terveen ruumiin kesken

Omat ajatukseni asiasta lähtevät siitä, mitä mm. Suomen ruotsinkielisen urheilun, FSI:n pääsihteeri Henrika Backlund korostaa palstassaan Hufvudstadsbladetissa 2.1.2021, 25, että yhteiskuntamme tekee väärin, kun emme saa lapsiamme liikkumaan tarpeeksi, ja varusmiesten Cooper-testin tulokset putoavat keskimäärin 100 metriä 10:ssä vuodessa. Huomaan, että aiemmin painotettiin, että todennäköisesti on olemassa yhteys terveen sielun ja terveen ruumiin välillä. Mielestäni koulu tarvitsisi ehdottomasti päivittäisiä voimistelu- ja urheilutunteja sekä laajaa liikunta-aiheista klubitoimintaa vastapainona liialliselle istumiselle.

Ehkä tällainen muutos ei suoraan pystyisi torjumaan ADHD: tä, Aspergerin syndromaa, CP-vammaisuutta, autismia, dysfasiaa, lukihäiriötä ja muita psykososiaalisia haasteita, mutta se voisi antaa oppilaille tapoja käsitellä epäonnistumiskokemuksiaan ja näin helpommin integroitua normaaliin opetukseen. Siksi tavoitteena ei välttämättä tarvitse olla kilpailulajit, vaikka Matti Nykänen osoitti, että joissakin tapauksissa se voisi jopa edistää menestystä. Pelkään kuitenkin, että ongelmakeskeiset ponnistelut ohjaavat huomion väärin ja olisivat osittain energian tuhlausta. Mielestäni sen sijaan toiminnassa tulisi keskittyä siihen, kuinka saada oppilaille jotain mitä kutsuisin termillä flow, kokemaan menestysten sarjaa, jotka tasapainottaisivat niitä vaikeuksia, joita erilaiset vammaisuudet voivat aiheuttaa. Näin voitaisiin näiden oppilaiden usein heikkoa itseluottamustakin vahvistaa.

Toinen asia on, että Queens gambit -elokuvassa nuori shakkikuningatar ottaa jatkuvasti pillereitä rentoutuakseen shakkikilpailujen aikana, jotta hän pystyisi avoimemmalla mielellä löytämään uusia odottamattomia ratkaisuja. Olen itse jonkin verran menestyksekkäästi opettanut espanjaa suggestopediaan pohjautuvalla menetelmällä, jossa nimenomaan pyritään oppimaan rentouttaen, jotta vältyttäisiin tukoksilta ja paniikkireaktioilta, joita helposti syntyy, kun tuntee painetta ilmaista jotain vieraalla kielellä, mutta ei löydä sanoja, ilmaisutapoja tai muista kielioppisääntöjä.

Ihmettelen nyt, voisiko olla olemassa jokin henkinen reaktio, joka vastaa kehon autoimmuniteettireaktota. Autoimmuniteetti on reaktio, jossa kehon immuunijärjestelmä alkaa hyökätä kehon omiin soluihin ikään kuin suojellakseen kehoa vaarallisilta viruksilta tai vastaavilta (Hamberg 2017). Henkisellä tasolla se voisi tarkoittaa, että aivot muodostavat tukoksia, sokeita pisteitä tai raivostuvat ja muuttuvat hyperaktiivisiksi suojellakseen yksilön minäkuvaa koetuilta arvottomuuden ja syrjäytymisen uhilta. Ehkä tällaista ilmiötä voitaisiin kutsua omakuvan valheelliseksi puolustukseksi. Tällä alalla olisi todennäköisesti tehtävä enemmän tutkimusta ja kouluissa pitäisi antaa aktiivisempaa tukea paljon perusteellisemmin koulutetuilla tukihenkilöillä (joita voitaisiin kutsua vaikkapa informaattoreiksi) kuin nykyisten koulunavustajien, jotka pystyvät vain jonkin verran helpottamaan poikkeavien oppilaiden jokapäiväistä elämää.

Poikkeavat oppilaat altistuvat helposti kiusaamiselle, jonka aikuiset onnistuvat huomaamaan vain erityisen vakavissa tapauksissa. Kiusaamista on aina ollut, mutta siihen on joidenkin huomiota herättäneiden tapausten takia nyt kiinnitetty enemmän huomiota kuin aikaisemmin. Ehkä myös johtuen poikkeavien oppilaiden lisääntymisestä siitä on tullut vitsaus opettajille, jotka ajattelevat opettavansa “normaaleja” oppilaita. Käsittelemällä syvemmällä tasolla ainakin poikkeamien seurauksia kiusaamista voitaisiin myös vähentää. Tärkeimpänä tavoitteena on tietenkin edelleen oltava koko yhteiskunnan kehittäminen harmonisemmaksi.

Haluaisin uskoa, että jos yhteiskunta nostaa oppilaiden tietotasovaatimuksia, tämä vaatisi huomattavasti suurempaa rahoitusta säilyttääkseen hyvinvoinnin tason (määritelty elinajanodotteeksi), koska tiukemmat vaatimukset aiheuttavat uusia vaikeuksia lisääntyneelle oppilasmäärälle. Se, mitä yhteiskunta säästää koulutuksessa, voi moninkertaistaa sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset. Siksi en ole yllättynyt siitä, että kuntien ja valtion sosiaali- ja hoitoalan kustannukset nousevat taivaisiin. Koulutusmäärärahojen vaikutukset eivät kuitenkaan näy yhtä selkeästi kuin sosiaali- ja terveydenhuollon määrärahojen vaikutukset koska ne näkyvät vasta jonkin ajan kuluttua. Tätä suhdetta ei kuitenkaan taida olla tutkittu Suomessa eikä muuallakaan.

Lähteet:

Backlund, Henrika: Skolorna måste ta mer ansvar för att barnen rör på sig. Hufvudstadsbladet 2.1.2021, 25.

Hamberg, Linnea:Autoimmunitet – när immunförsvaret blir sin egen värsta fiende. Institutionen för biologisk grundutbildning, Uppsala universitet, 2017.

Jossfolk, Karl-Gustav: Bildning för alla. Skolhistoriskt Arkiv, Helsingfors, 2001.

Lozanov, Georgi. Suggestology and Suggestopedy.

http://lozanov.hit.bg/ 4/30/2006

Tilastokeskus

Martin Gripenberg[:]