[:sv]

(Bild Internet)

Skolan är avsedd för alla elever som normalt uppfattas klara av den. Särskilt grundskolan är tänkt att ge alla elever samma möjligheter oberoende av bostadsort eller socio-ekonomisk bakgrund. Att godkänna eleven som normal och alltså grundskoleduglig innebär ändå inte att alla elever skulle ha samma möjligheter att klara av skolgången. Därför har det i skolsystemet byggts in ett omfattande specialundervisningsprogram.

Jossfolks avhandling om abnormundervisningen

I en avhandling om abnormundervisningens tillkomst i Finland framhåller K.G. Jossfolk att de benämningar som användes för att beteckna personer, elever, som upplevdes som avvikande från normen har varierat både till innehåll och benämning under olika tider. Så avsåg begreppet ”idiot” i det gamla Grekland helt enkelt en ”privat person” (Jossfolk, 34), men har fått en helt annan synnerligen nedvärderande innebörd i dagens språkbruk.

Abnormundervisningen avsåg från början alla fattiga barn som inte kom från bildade familjer och således saknade de bildningsmodeller samhället såg som eftersträvansvärda.  Barn med alldeles särskilt stora svårigheter ansågs länge ha fått dem som en följd av föräldrarnas svåra synder. Darwins teorier kom att inverka menligt på utvecklandet av undervisningen för utvecklingsstörda och steriliseringslagar antogs i flera länder i början på 1900-talet också i Finland (Jossfolk 2001, 68).

Vid sidan av dessa synsätt ledde franska revolutionens slagord om frihet jämlikhet och broderskap på 1800-talet till en humanistisk och filantropisk syn på alla människors fundamentala rättigheter, läkaredens skyldighet att behandla alla patienter likvärdigt och FN:s deklaration om de mänskliga rättigheterna som också omfattade de avvikande.

Begreppen har fått nytt innehåll

Liksom begreppet idiot har fått förändrad betydelse har begrepp som döv, blind, lytt och sinnessvag utvecklats och fått ny innebörd under processen att differentiera avvikelser från det normala. I dagens samhälle har processen fortsatt så att vi talar om dels olika bokstavskombinationer, dels olika typer av mentala (psykiska) avvikelser. Förr kunde man inte ens skilja mellan nedsatt intellektuell förmåga, dövstumhet eller sinnessjukdomar utan såg allt som nedsatt intellektuell förmåga. Även epilepsi upplevdes som ett mentalt handikapp.

De avvikande barnen var oftast unika i sitt lokala samfund, varför de upplevdes som en skam som det gällde att gömma undan. Därför var det inte så lätt att få fram uppgifter om antalet dövstumma, blinda eller på annat sätt handikappade barn. De uppgifter vi har är huvudsakligen om antalet barn som gått i specialskolorna, men mörkertalet kan vara stort. Inför grundandet av Blindskolan i Helsingfors försökte man med prästerskapets hjälp beräkna antalet blinda barn i Finland. Av de uppgifterna framgick att 255 var i åldern 7-18 år. Trots att undervisningen och uppehället var avgiftsfritt anmälde sig det första året bara en elev som redan hade gått ett par år i Manillaskolan i Stockholm. Först det sjunde läsåret nådde elevantalet det stadgade 12 elever. (Jossfolk 2001, 89 – 91). Då en dövskola skulle inrättas i Kuopio angav den tillgängliga statistiken att antalet dövstumma 1848 skulle ha varit 115 i domkapitlet eller betydligt högre än tidigare uppgifter. Vid Lundbergs privata idiotanstalt i Pedersöre visade det sig snart också finnas så stort behov att utrymmena inte längre räckte och anstalten blev tvungen att flytta till Jakobstad. Läsåret 1887 – 88 hade anstalten redan 36 elever. Vid en undersökning i slutet på 1800-talet framgick det att man i landet räknade 1 222 sinnesslöa barn.

Flera försök visade att även om man varken kunde lära blinda att se eller döva att höra kunde dessa brister väldigt långt kompenseras med olika metoder såsom punktskrift, läppläsning och teckenspråk, men det förutsatte engagerade och uppfinningsrika lärare. Också för de sinnesslöa fanns det goda möjligheter att anpassa sig i samhället. Det påstås att det ofta är av de tokiga man kan få höra den sociala sanningen. Så angavs målsättningen för Lundbergs idiotanstalt vara att undanröja de hinder som hämmar barnets utveckling och ”så vidt det efter en lämplig förberedelsetid kanske föra det därhän att dess vidare undervisning kan i vanlig skola försiggå…” (Jossfolk 2001, 88 – 124).

Tidigare utgick man från att abnorma elever skulle placeras skilt från normala elever i egna klasser och skolor för att inte störa de normala elevernas undervisning tex. genom att uppta lärarens tid. Kring 1980-talet skedde ett paradigmskifte genom att fokus flyttades till de avvikande elevernas behov, vilket tolkades så att de skulle integreras med normala elever i så stor utsträckning som möjligt för att därigenom få normala förebilder för sitt beteende. Antalet klart avvikande elever minskade samtidigt då hälsovårdssystemet förbättrades och barn mera sällan blev blinda, döva eller handikappade. Antalet abnormklasser och skolor minskade också. Så indrogs tex. Svenska dövskolan i Borgå i brist på elever i början av 2000-talet. Samtidigt ökade behovet av integrerad specialundervisning nästan explosionsartat och åtgärdades genom att för enskilda elever eller hela klasser anställa assistenter. Dessa hade emellertid en relativt ytlig utbildning jämfört med de egentliga speciallärarnas.

Vilka elever är avvikande

Under åren 2001 – 2010 var grunderna för intagning och överföring av elever till specialundervisning följande:

1. Svår utvecklingsförsening

Grunden för intagning eller överföring till specialelev har varit medelsvår, svår eller ytterst svår fördröjning av elevens utveckling. Elevens lärokurser är alltid delvis eller helt individuella.

2. Lindrig utvecklingsförsening

3. Olika grader av störningar i hjärnfunktionen, rörelsehandikapp eller motsvarande såsom en neurologisk skada eller utvecklingsstörning bla. ADHD eller ett rörelsehandikapp såsom CP-syndrom.

4. Störningar i känslolivet eller sociala anpassningssvårigheter.

5. Inlärningssvårigheter i anslutning till autism eller Aspergers syndrom.

6. Inlärningssvårigheter p.g.a. störning i utvecklingen av språkförmågan (dysfasi).

7. Synskada.

8. Hörselskada.

9. Annan orsak än de ovannämnda

Våren 2020 fick var femte grundskolelev (20,1 % = 65 200 elever) av intensifierat eller särskilt stöd. Av dessa fick 8,5 % – nästan 50 000 – särskilt stöd. Andelen elever som fick särskilt stöd ökade med 0,4 % per läsår, vilket visar vilken stor utmaning specialundervisningen fortsättningsvis står inför. (Statistikcentralens utbildningsstatistik)

Utbildningsstyrelsen har koncentrerat sitt stöd till de avvikande eleverna genom att inrätta Valterskolan, vars syfte är att stöda närskolprincipen genom att erbjuda olika tjänster över hela landet för allmänt, förstärkt och speciellt stöd (valteri.fi).

En delvis förbisedd utmaning är att det bland de som betraktas som normala elever finns ett växande behov av mentalt stöd för elever med lindriga störningar av olika slag.

Ur historisk synvinkel befinner sig skolväsendet kanske nu i en motsvarande situation som i medlet av 1800-talet. Då fanns det många dövstumma, blinda och vanföra. Med förbättrad hälsovård och levnadsstandard har samhället sedan kunnat avsevärt minska dessa grupper. Nu är det andra grupper av elever med olika slag av störningar som växer. Kartläggningen av de gruppernas storlek är uppenbarligen ofullständig och utmaningen större än vad beslutsfattarna och myndigheterna av kostnadsskäl vill medge.  Orsaken till att dessa grupper nu växer snabbt misstänker jag vara bla. explosionsartat ökande sinnesintryck, mycket skärmtid, begränsad nyttomotion och en allmänt kaotisk världsbild med blandat faktabaserad, fiktiv och falsk information. Där är det lätt att gå vilse i sökandet av sin egen plats i samhället.

Det kan finnas ett samband mellan en sund själ och en sund kropp

Mina egna tankar om den här saken utgår från det bla. generalsekreteraren för Finlands Svenska Idrott, FSI Henrika Backlund framhåller i en kolumn i Hufvudstadsbladet 2.1.2021, 25 att vårt samhälle gör fel då vi inte kan få barnen att röra på sig tillräckligt och beväringarnas resultat i Cooper-test sjunker med 100 meter i medeltal på 10 år. Jag noterar att tidigare framhöll man att det nog finns ett samband mellan en sund själ och en sund kropp.  Skolan skulle absolut behöva dagliga lektioner i gymnastik och idrott och en omfattande klubbverksamhet med rörelsetema som motvikt till det överdrivna stillasittandet.

Kanske det inte direkt skulle kunna motverka ADHD, Asperger, CP, autism, dyfasi, dyslexi och andra psykosociala utmaningar, men det kunde ge eleverna sätt att handskas med sina upplevelser av misslyckanden och sålunda lättare integreras i normal undervisning. Därför är det inte nödvändigtvis tävlingsidrott som ska vara målet, även om en Matti Nykänen visade att det i vissa fall kan bidra till framgång. Jag är emellertid rädd för att problemcentrerade ansträngningar är felriktade och delvis bortkastad energi. I stället tycker jag att man borde koncentrera sig på att få eleverna att uppleva något, som jag skulle kalla ett flow, alltså en följd av framgångar som motvikt till de svårigheter olika handikapp kan medföra. Därigenom kunde dessa elevers ofta svaga självförtroende stärkas.

I filmen Queens gambit går den unga schackdrottningen konsekvent på piller för att slappna av under schackmatcherna och med öppnare sinne hitta nya oväntade lösningar. Själv har jag med viss framgång undervisat spanska med en suggestopedibaserad metod där man uttryckligen arbetar med att lära sig under avslappning för att undvika blockader och panikreaktioner som lätt uppstår då man känner sig tvungen att uttrycka något på ett främmande språk, men inte hittar orden, uttryckssätten eller grammatikreglerna.

Jag undrar nu om det kan finnas en mental motsvarighet till kroppens autoimmunitet. Autoimmunitet är ett tillstånd då immunförsvaret börjar attackera kroppens egna celler (Hamberg 2017). På mentalnivå kunde det innebära att hjärnan skapar blockeringar eller blinda fläckar eller går amok och blir hyperaktiv i syfte att försvara individens självbild mot upplevda hot av värdelöshet och utanförskap. Kanske ett sådant fenomen kunde kallas falskt självbildsförsvar. Här borde nog mera forskning sättas in och i skolan aktivare stöd med betydligt grundligare utbildade stödpersoner än de skolgångsassistenter som nu något underlättar de avvikande elevernas vardag.

Avvikande elever blir lätt utsatta för mobbning, som de vuxna bara i särskilt grova fall lyckas notera. Mobbning har alltid funnits, men den har pga. uppseendeväckande fall noterats mera än tidigare, kanske också pga. ett ökande antal avvikande elever blivit ett allt värre gissel för lärare som tror sig undervisa ”normala” elever. Genom att på en djupare nivå åtgärda åtminstone följderna av avvikelserna kunde också mobbningen minskas. Att utveckla hela samhället i en mera harmonisk riktning måste naturligtvis ändå vara huvudriktningen.

Jag vill tro att om samhället höjer kraven på elevernas kunskaper kommer det att kräva avsevärt höjda anslag ifall man vill bibehålla välfärdsnivån (definierad som medellivslängden) eftersom de skärpta kraven förorsakar nya svårigheter för ett ökat antal elever. Det samhället sparar på utbildningen kan öka kostnaderna för social- och hälsovården. Därför är jag inte förvånad över att kommunernas och statens kostnader för social- och vårdsektorn skjuter i höjden. Utbildningsanslagens effekter inte syns emellertid inte lika tydligt som effekterna av anslagen för social- och hälsovården emedan de visar sig först efter en längre tid. Men forskning om den relationen har väl inte företagits varken i Finland eller på annat håll.

Källor:

Backlund, Henrika: Skolorna måste ta mer ansvar för att barnen rör på sig. Hufvudstadsbladet 2.1.2021, 25.

Hamberg, Linnea: Autoimmunitet – när immunförsvaret blir sin egen värsta fiende. Institutionen för biologisk grundutbildning, Uppsala universitet, 2017.

Jossfolk, Karl-Gustav: Bildning för alla. Skolhistoriskt Arkiv, Helsingfors, 2001.

Lozanov, Georgi. Suggestology and Suggestopedy. http://lozanov.hit.bg/ 4/30/2006

Statistikcentralen: https://www.stat.fi/til/erop/kas_sv.html

 

Martin Gripenberg

 [:fi]Koulu on tarkoitettu kaikille oppilaille, joiden katsotaan normaalisti pystyvän siihen. Erityisesti peruskoulun on tarkoitus antaa kaikille oppilaille samat mahdollisuudet asuinpaikasta tai sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Oppilaan hyväksyminen normaaliksi ja siten peruskoulukelvolliseksi ei tarkoita, että kaikilla oppilailla olisi samat mahdollisuudet selviytyä koulusta. Siksi koulujärjestelmään on rakennettu kattava erityisopetusohjelma.

Jossfolkin väitöskirja epänormaalien opetuksesta

Väitöskirjassaan epänormaalin koulutuksen kehittämisesta Suomeen K.G. Jossfolk painottaa, että ne termit joita käytettiin henkilöistä, oppilaista, jotka poikkeavat normeista, ovat vaihdelleet eri aikoina sekä sisällöltään että nimeltään. Täten termi “idiootti” antiikin Kreikassa tarkoitti yksinkertaisesti “yksityishenkilöä” (Jossfolk, 34), mutta nykypäivän kielessä se on saanut aivan toisenlaisen, äärimmäisen halventavan merkityksen.

Alun perin epänormaalien koulutus tarkoitti kaikkia köyhiä lapsia, jotka eivät tulleet koulutetuista perheistä, joten heiltä puuttui yhteiskunnan tavoiteltaviksi katsomat koulutusmallit. Erityisen suurissa vaikeuksissa olevien lasten katsottiin pitkään saaneen niitä vanhempiensa vakavien syntien seurauksena. Darwinin teorioilla oli haitallinen vaikutus henkisesti vammaisten koulutuksen kehitykseen, ja sterilointilakeja säädettiin 1900-luvun alussa useissa maissa,  Suomessakin (Jossfolk 2001, 68).

Näiden näkemysten ohella Ranskan vallankumouksen iskulauseet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä johtivat 1800-luvulla humanistiseen ja filantrooppiseen näkemykseen kaikkien ihmisten perusoikeuksista, lääkärivalan velvollisuudesta kohdella kaikkia potilaita tasapuolisesti ja lopuksi YK: n ihmisoikeuksien julistukseen, johon sisältyvät myös normaaleista poikkeavat.

Käsitteille on annettu uutta sisältöä

Aivan kuten termi idiootti on muuttanut merkitystään, käsitteet, kuten kuurot, sokeat, vammaiset ja vähä-älyiset, ovat kehittyneet ja saaneet uuden merkityksen prosessin aikana, kun erotellaan normaalista poikkeavat oppilaat. Nykypäivän yhteiskunnassa prosessi on jatkunut niin, että puhumme erilaisista kirjainyhdistelmistä ja erityyppisistä psyykkisistä poikkeamista. Aikaisemmin ei pystytty edes erottamaan heikentynyttä älyllistä kykyä, kuuroutta tai mielisairautta, vaan nähtiin kaikki heikentyneenä älyllisenä kykynä. Epilepsiakin koettiin myös mielenterveyden häiriöksi.

Poikkeavat lapset olivat yleensä ainutlaatuisia paikallisyhteisössään, minkä vuoksi heitä pidettiin häpeänä, joka oli piilotettava pois. Siksi ei ollut helppoa saada tietoa kuurojen, sokeiden tai muuten vammaisten lasten lukumäärästä. Meillä on tietoja lähinnä erityiskouluissa käyneiden lasten määrästä, mutta piilossa olevat luvut ovat voineet olla suuria.

Ennen sokeiden koulun perustamista Helsinkiin papistoa pyydettiin laskemaan sokeiden lasten lukumäärä Suomessa. Tulokset osoittivat, että 7-18-vuotiaista sokeita lapsia olisi Suomessa 255. Huolimatta siitä, että opetus ja toimeentulo olivat ilmaisia, ensimmäisenä vuonna ilmoittautui vain yksi oppilas, joka oli jo käynyt pari vuotta Tukholman Manilla-nimisessä sokeainkoulussa. Vasta seitsemäntenä lukuvuonna oppilaiden määrä saavutti määrätyn 12 oppilasta. (Jossfolk 2001, 89 – 91). Kun Kuopioon perustettiin kuurojen koulu, käytettävissä olevat tilastot osoittivat, että tuomiokapitulissa kuurojen ja vähä-älyisten määrä vuonna 1848 olisi ollut 115 mikä oli huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin oli tiedetty. Lundbergin yksityisessä idioottilaitoksessa Pedersöressä kävi pian ilmi, että sielläkin oli niin suuri tarve, että tilat eivät enää riittäneet ja laitoksen oli muutettava Pietarsaareen. Lukuvuonna 1887 – 88 oppilaitoksessa oli jo 36 oppilasta. Tutkimus 1800-luvun lopussa osoitti, että maassa oli jopa 1 222 vähä-älyistä lasta.

Useat kokeet osoittivat, että vaikka sokeita ei voida opettaa näkemään eikä kuuroja kuulemaan, nämä puutteet voidaan korvata hyvin pitkälti erilaisilla menetelmillä, kuten pistekirjoituksella, huulilta lukemisella ja viittomakielellä, mutta se vaatii sitoutuneita ja kekseliäitä opettajia. Myös vähä-älyisillä oli hyviä mahdollisuuksia sopeutua yhteiskuntaan. Väitetään, että monta kertaa saa kuulla sosiaalisen totuuden nimenomaan “hullujen” suusta. Niinpä Lundbergin idioottilaitoksen tavoitteena sanottiin olevan poistaa esteet, jotka haittaavat lapsen kehitystä ja “siltä osin kuin se voi tapahtua sopivan valmisteluajan jälkeen, kehittää sitä siihen pisteeseen asti, että lapsen jatko-opetus voi tapahtua tavallisessa koulussa …” (Jossfolk 2001, 88 – 124).

Aikaisemmin lähdettiin siitä, että epänormaalit oppilaat sijoitetaan erilleen normaaleista oppilaista omiin luokkiinsa ja kouluihinsa, jotta he eivät häiritsisi normaalien oppilaiden opetusta esim. viemällä opettajan aikaa. Noin 1980-luvulla tapahtui paradigman muutos, joka siirsi painopisteen poikkeavien oppilaiden tarpeisiin, mikä tulkittiin siten, että heitä integroitiin mahdollisimman paljon normaalien oppilaiden joukkoon jotta saataisiin normaalit roolimallit heidän käyttäytymiselleen. Selvästi poikkeavien oppilaiden määrä oli samalla vähentynyt, kun terveydenhuoltojärjestelmä toimi paremmin siten, että tuli vähemmän sokeita, kuuroja ja vammaisia lapsia.

Myös epänormaalien luokkien ja koulujen määrä väheni. Siten 2000-luvun alussa esimerkiksi ruotsikielinen Kuurojen koulu Porvoossa lopetettiin oppilaspulan vuoksi. Samaan aikaan integroidun erityisopetuksen tarve lisääntyi melkein räjähdysmäisesti, ja siihen puututtiin palkkaamalla koulunavustajia yksittäisille opiskelijoille tai kokonaisille luokille. Heillä oli kuitenkin suhteellisen pinnallinen koulutus verrattuna varsinaisiin erityisopettajiin.

Mitkä oppilaat ovat poikkeavia?

Vuosina 2001 – 2010  perusteet ottaa tai siirtää oppilasta erityisopetukseen olivat seuraavat:

1. Vaikea kehityksen viivästyminen.

Erityisen oppilaan hyväksymisen tai siirtämisen perusta on ollut kohtalainen, vaikea tai erittäin vaikea viivästys opiskelijan kehityksessä. Oppilaan kurssit ovat aina osittain tai kokonaan yksilöllisiä.

2. Lievä kehitysviive.
3. Eriasteiset aivotoiminnan häiriöt, liikkumisvaikeudet tai vastaavat, kuten neurologinen vamma tai kehityshäiriö, mm. ADHD tai liikkumisvaikeus, kuten CP-oireyhtymä.
4. Tunne-elämän häiriöt tai sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet.
5. Autismiin tai Aspergerin oireyhtymään liittyvät oppimisvaikeudet.
6. Oppimisvaikeuksia, jotka johtuvat häiriöistä kielikyvyn kehityksessä (dysfasia).
7. Näkövamma.
8. Kuulovamma.
9. Muu kuin edellä mainittu syy.

Keväällä 2020 joka viides oppilas (20,1% = 65 200 oppilasta) sai tehostettua tai erityistä tukea.  8,5%  (lähes 50 000) kaikista peruskoulun oppilaista sai erityistukea. Erityistukea saavien oppilaiden osuus kasvoi 0,4% lukuvuodessa, mikä osoittaa erityisen koulutuksen jatkossakin olevan suuri haaste. (Tilastokeskuksen koulutustilastot) Opetushallitus on keskittänyt tukensa poikkeaville oppilaille perustamalla Valteri-koulun, jonka tarkoituksena on tukea lähikouluperiaatetta tarjoamalla erilaisia ​​palveluja koko maassa yleiseen, vahvistettuun ja erityiseen tukeen (valteri.fi).

Osittain unohdettu haaste on se, että normaaliksi katsottujen oppilaiden kesken, joilla on erilaisia ​​lieviä häiriöitä, on kasvava psyykkisen tuen tarve.

Historialliselta kannalta koulujärjestelmä on ehkä nyt vastaavassa tilanteessa kuin 1800-luvun puolivälissä. Silloin oli paljon kuuroja, sokeita ja vammaisia. Parantuneella terveydenhuollolla ja elintasolla yhteiskunta on sittemmin pystynyt vähentämään merkittävästi näitä ryhmiä. Nyt on kasvamassa muita oppilasyhmiä, joilla on erityyppisiä vaikeuksia.

Näiden ryhmien koon kartoitus on ilmeisesti puutteellinen, ja haaste on suurempi kuin mitä päättäjät ja viranomaiset kustannussyistä haluavat myöntää. Epäilen, että syy siihen, miksi nämä ryhmät nyt kasvavat nopeasti, on muun muassa räjähtävästi lisääntyvät aistinvaraiset vaikutelmat, paljon ruutuaikaa, rajallinen hyötyliikunta ja yleensä kaoottinen maailmankuva, joka sekoittaa ​​tosiasioihin perustuvia, kuvitteellisia ja valheellisia tietoja. Siellä on helppo eksyä etsiessään omaa paikkansa yhteiskunnassa.

Saattaa olla olemassa yhteys terveen sielun ja terveen ruumiin kesken

Omat ajatukseni asiasta lähtevät siitä, mitä mm. Suomen ruotsinkielisen urheilun, FSI:n pääsihteeri Henrika Backlund korostaa palstassaan Hufvudstadsbladetissa 2.1.2021, 25, että yhteiskuntamme tekee väärin, kun emme saa lapsiamme liikkumaan tarpeeksi, ja varusmiesten Cooper-testin tulokset putoavat keskimäärin 100 metriä 10:ssä vuodessa. Huomaan, että aiemmin painotettiin, että todennäköisesti on olemassa yhteys terveen sielun ja terveen ruumiin välillä. Mielestäni koulu tarvitsisi ehdottomasti päivittäisiä voimistelu- ja urheilutunteja sekä laajaa liikunta-aiheista klubitoimintaa vastapainona liialliselle istumiselle.

Ehkä tällainen muutos ei suoraan pystyisi torjumaan ADHD: tä, Aspergerin syndromaa, CP-vammaisuutta, autismia, dysfasiaa, lukihäiriötä ja muita psykososiaalisia haasteita, mutta se voisi antaa oppilaille tapoja käsitellä epäonnistumiskokemuksiaan ja näin helpommin integroitua normaaliin opetukseen. Siksi tavoitteena ei välttämättä tarvitse olla kilpailulajit, vaikka Matti Nykänen osoitti, että joissakin tapauksissa se voisi jopa edistää menestystä. Pelkään kuitenkin, että ongelmakeskeiset ponnistelut ohjaavat huomion väärin ja olisivat osittain energian tuhlausta. Mielestäni sen sijaan toiminnassa tulisi keskittyä siihen, kuinka saada oppilaille jotain mitä kutsuisin termillä flow, kokemaan menestysten sarjaa, jotka tasapainottaisivat niitä vaikeuksia, joita erilaiset vammaisuudet voivat aiheuttaa. Näin voitaisiin näiden oppilaiden usein heikkoa itseluottamustakin vahvistaa.

Toinen asia on, että Queens gambit -elokuvassa nuori shakkikuningatar ottaa jatkuvasti pillereitä rentoutuakseen shakkikilpailujen aikana, jotta hän pystyisi avoimemmalla mielellä löytämään uusia odottamattomia ratkaisuja. Olen itse jonkin verran menestyksekkäästi opettanut espanjaa suggestopediaan pohjautuvalla menetelmällä, jossa nimenomaan pyritään oppimaan rentouttaen, jotta vältyttäisiin tukoksilta ja paniikkireaktioilta, joita helposti syntyy, kun tuntee painetta ilmaista jotain vieraalla kielellä, mutta ei löydä sanoja, ilmaisutapoja tai muista kielioppisääntöjä.

Ihmettelen nyt, voisiko olla olemassa jokin henkinen reaktio, joka vastaa kehon autoimmuniteettireaktota. Autoimmuniteetti on reaktio, jossa kehon immuunijärjestelmä alkaa hyökätä kehon omiin soluihin ikään kuin suojellakseen kehoa vaarallisilta viruksilta tai vastaavilta (Hamberg 2017). Henkisellä tasolla se voisi tarkoittaa, että aivot muodostavat tukoksia, sokeita pisteitä tai raivostuvat ja muuttuvat hyperaktiivisiksi suojellakseen yksilön minäkuvaa koetuilta arvottomuuden ja syrjäytymisen uhilta. Ehkä tällaista ilmiötä voitaisiin kutsua omakuvan valheelliseksi puolustukseksi. Tällä alalla olisi todennäköisesti tehtävä enemmän tutkimusta ja kouluissa pitäisi antaa aktiivisempaa tukea paljon perusteellisemmin koulutetuilla tukihenkilöillä (joita voitaisiin kutsua vaikkapa informaattoreiksi) kuin nykyisten koulunavustajien, jotka pystyvät vain jonkin verran helpottamaan poikkeavien oppilaiden jokapäiväistä elämää.

Poikkeavat oppilaat altistuvat helposti kiusaamiselle, jonka aikuiset onnistuvat huomaamaan vain erityisen vakavissa tapauksissa. Kiusaamista on aina ollut, mutta siihen on joidenkin huomiota herättäneiden tapausten takia nyt kiinnitetty enemmän huomiota kuin aikaisemmin. Ehkä myös johtuen poikkeavien oppilaiden lisääntymisestä siitä on tullut vitsaus opettajille, jotka ajattelevat opettavansa “normaaleja” oppilaita. Käsittelemällä syvemmällä tasolla ainakin poikkeamien seurauksia kiusaamista voitaisiin myös vähentää. Tärkeimpänä tavoitteena on tietenkin edelleen oltava koko yhteiskunnan kehittäminen harmonisemmaksi.

Haluaisin uskoa, että jos yhteiskunta nostaa oppilaiden tietotasovaatimuksia, tämä vaatisi huomattavasti suurempaa rahoitusta säilyttääkseen hyvinvoinnin tason (määritelty elinajanodotteeksi), koska tiukemmat vaatimukset aiheuttavat uusia vaikeuksia lisääntyneelle oppilasmäärälle. Se, mitä yhteiskunta säästää koulutuksessa, voi moninkertaistaa sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset. Siksi en ole yllättynyt siitä, että kuntien ja valtion sosiaali- ja hoitoalan kustannukset nousevat taivaisiin. Koulutusmäärärahojen vaikutukset eivät kuitenkaan näy yhtä selkeästi kuin sosiaali- ja terveydenhuollon määrärahojen vaikutukset koska ne näkyvät vasta jonkin ajan kuluttua. Tätä suhdetta ei kuitenkaan taida olla tutkittu Suomessa eikä muuallakaan.

Lähteet:

Backlund, Henrika: Skolorna måste ta mer ansvar för att barnen rör på sig. Hufvudstadsbladet 2.1.2021, 25.

Hamberg, Linnea:Autoimmunitet – när immunförsvaret blir sin egen värsta fiende. Institutionen för biologisk grundutbildning, Uppsala universitet, 2017.

Jossfolk, Karl-Gustav: Bildning för alla. Skolhistoriskt Arkiv, Helsingfors, 2001.

Lozanov, Georgi. Suggestology and Suggestopedy.

http://lozanov.hit.bg/ 4/30/2006

Tilastokeskus

Martin Gripenberg[:]